HIIDENPORTTI NATIONAL PARK

Hiidenportin kansallispuisto, Sotkamo

metsä6

metsä3.jpg

metsä12

metsä20.jpg

metsä11.jpg

metsä1.jpg

metsä16.jpg

metsä4.jpg

Muutaman kumpuisen hiekkatien ja kymmenien epävarmojen risteysten sekä u-käännösten jälkeen löydettiin vihdoin perille Hiidenportin kansallispuistoon. Kellon tikittäessä illan viimeisiä tuntejaan, vaihdettiin oikeanlainen varustus päälle ja suunnattiin metsään. Merkittyjä reittejä kansallispuistossa on 30 kilometriä, joten yhden illan aikana ei ihan jokaista niistä koluttu.

Pitkospuiden, koskemattomien vehreiden sammaleiden ja suurten puiden uumenista avautui Hiidenportin rotkolaakso, jonka reunalla teki mieli kurkottaa vähän enemmän kuin olisi turvallista ollut.  Ilta-auringon lämmittäessä oli laitettava liioitellusti puettu pitkähihainen reppuun ja kärsittävä äkäisistä itikkaparvista. Tällaisissa maisemissa olo on ötököistä huolimatta onneksi kotoisa, ja taas jälleen kerran sitä alkaa harkita kantakaupungista pois muuttoa. Kunpa vaan, oi kunpa vaan olisi oma pieni puutalo metsän laidalla.

Kansallispuiston nähtävyydet nähtyämme suunnattiin takaisin ”leiripaikalle”, jonne meidän oli tarkoitus pystyttää teltat yöunia varten. Kello taisi tässä vaiheessa olla jo yli yhdeksän illalla, joten varmasti fiksuin tapa olisi ollut sammahtaa suoraan unille. Päätettiin kuitenkin lähteä meidän mökille Leppävirralle, jonne ajeltiinkin iltaa vasten vielä yli 300 kilometriä.

Ja hei, Suomessa kansallispuistoja on 40, joten eikö olis ihana tavoite käydä ne kaikki läpi? No olis!

Advertisements

MITEN KESÄ ON MENNYT?

polaroid

 

Elämä tuntuu virtaavan tällä hetkellä hieman töksähdellen eteenpäin. Johtunee ehkä siitä, että sain pienen ruokamyrkytyksen maanantaina ja siksi sairaslomailin tiistain. Ehkä myös viilenneistä keleistä ja farkuista jaloissa. Tekevät kaiken tuntumaan syksyltä. Ehkä myös se, että kollegat ovat töissä palanneet viiden viikon kesälomilta takaisin ja ensi viikosta lähtien (päivittäin) lounaaksi voi taas syödä pho-keittoa työpaikan vastapäisestä ravintolasta.

Kesä 2019 on ollut erilainen kuin muutamat aikaisemmat, sillä en ole ollut yksilläkään festareilla ja käynyt afterworkeillakin yhden ainoan kerran. En ole viettänyt kesäöitä ulkona, vaan valvonut niitä uuden ihmisen kainalossa. Viime kesän aamuseitsemään -rytmi jäi viime kesälle ja tänä vuonna oon raitiovaunuillut töihin usein vasta 8-9 aikoihin.

Siten kesä on lentänyt. Töissä ja kainalossa.

LOMA POHJOISEEN

hai1.jpg

hai2.jpg

hai4.jpg

hai10.jpg

HAI3.jpg

hai5.jpg

hai6.jpg

hai11.jpg

HAI9.jpg

hai12.jpg

Viime viikkoinen kesäloma vietettiin ympäri Suomea ajellen. Alun perin tarkoituksena oli telttailla loma Lofooteilla, mutta sateiset kolmentoista asteen ennusteet houkuttelivat jättäytymään Suomeen. Norja saa odottaa ensimmäistä kertaansa syksylle, jolloin kelit Lofooteilla ovat yleensä sateisen samanlaiset ja kymmenisen asteiset.

Viikon mittainen reissu mökeissä ja (hikisenä) teltassa nukkuen oli ihanaa irtiottoa kaikesta Helsingin hälinästä. Käytiin kansallispuistoissa, rannoilla ja meidän mökeillä Lappajärvellä ja Leppävirralla. Kesän lämpimin viikko osui sopivasti kesälomille, joten seitsemän päivää meni luonnossa lentäen. Can’t complain!

Ja hei elokuu, pitäisi vielä yrittää nauttia kesästä ja karistaa tätä jo tullutta syksyfiilistä. Kalenterin vaihtaessa sivuaan pian kesän viimeiselle kuukaudelle, tekisi mieli toteuttaa vielä yksi reissu. Mielessä on ollut ystävien kanssa matka Krakovaan, sillä ainakin itsellä on ollut pieni kaipuu kahviloiden ja kesäöisten tuntemattomien katujen pariin. Kaupunkireissu arkkitehtuurin parissa tervetullut!

TÄÄLLÄ ELETÄÄN

polaroid1

 

Kesä ja kesäkuu – ovat olleet täällä hetken jo molemmat. Sää on aaltoillut, tuonut mukanaan aurinkoisia lämpöjä ja välillä kastellut sateellaan litimäräksi. Alkuvuosi toi elämään syvää ihastumista, uusia työkuvioita ja tavoitteita. Sellainen tasaisuus ja mielen liiallinen horjumattomuus on ollut onnekseni läsnä.

Viime aikoina on kuitenkin täytynyt itkeä kotikoti-ikävää, haikailla vanhempiaan ja mökkiä, ikävöidä ukkia ja samaan aikaan yrittää olla koossa pysyvä aikuinen. Koossa olen onnekseni pysynyt, jo 25,63 vuoden ajan. Niistä nuo 0,63 ovat vaan olleet aika tunteikkaita. Ehkä siksi horjumattomuus -sanan eteen laitoinkin tasapainottamaan sanan liiallinen.

Tulevana viikonloppuna on luvassa itikoiden syötävänä olemisen lisäksi saunomista, kukkaseppeleitä ja hyvää grilliruokaa (herkkusieniä, herkkusieniä). Minä villiäinen oon jo onnekseni uittanut talviturkin Nuuksiossa pois, joten tuleviin yöttömiin öihin jää pakollisiksi tehtäväksi ainoastaan juhannustaikojen toteuttaminen.

Sitä minä vaan, että ihanaa juhannusta ystävät <3 Tää on mun lempijuhla.

KODIN LUMOISSA

koti2.jpg

koti

kotikoti1.jpg

Kahvi kauramaidolla, likaisten ikkunoiden takaa sisään pyrkivä aurinko ja minä tässä näin – tyhjentelemässä ulkoista kovalevyä vanhojen soittolistojen soidessa jo toista tuntia. Kevät on saapunut, vihdoin! Sen huomaa siitä, että ikkunat näyttäytyy sameina aina aamuista iltapäivään. Ikkunoiden pesu on ollut tehtävälistalla ensimmäisenä, mutta tiedetäänhän se, ettei näitä listojen ykkösiä tarvitse koskaan ensimmäisenä hoitaa.

Kodiksi on asetuttu, kodiksi on tultu. Tuntuu absurdilta, että tässä on asuttu pian jo puoli vuotta. Oon joutunut alkukuukausien innostuksen myötä asettamaan itselleni tietoisen kasvien ostamis kiellon, vaikkakin tavoitteena on ollut saada ympärilleen viidakon tuntua. Ehkä täällä vallitseva viheriäisyys saa hetkellisesti riittää.

Ikkunoiden pesun lisäksi seinille olisi muutama peili asennettavana, kattolamppu kattoon laitettavana ja pieni pakastin jostain löydettävänä. Etsinnässä on ollut myös pidemmän aikaa pyöreä musta juutti-/olkimatto keittiöön. Niitä sellaisia on kuitenkin tuntunut olleen hieman vaikeampi löytää.

Muuten elämä on lentänyt eteenpäin oikein mukavasti – viime viikkojen takkuiluista huolimatta. On täytynyt totutella uudenlaiseen rytmittömyyteen ja kääntää katse kohti koulujen pääsykokeita. Tuntuu hieman vaikealta ja jotenkin jopa laiskalta, kun aamuista puuttuu aikainen herätys ja tyhjään ratikkaan juokseminen. Sitä on kerennyt ikävöimään jo muutamaan otteeseen näin työttömänä ollessa.

ASIAA ELÄMÄSTÄ

1.jpg

24.12.2018 kirjoitettua.

Mietin tovin kuinka kiertäisin seuraavan lauseen jotenkin hieman vaikeammin ymmärrettäväksi. Tai semmoiseksi, jota täytyisi rivien välistä hieman kaivella. Kirjoitan sen nyt sitten kuitenkin suoraan – erosin kaksi ja puoli vuotta tuntemastani ihmisestä muutama kuukausi sitten. Asia tuntui kovin pelottavalta siirrolta, vaikka päätöksestä täysin varma olinkin. Aikuisiän ensimmäinen parisuhde päättyi ja nyt on opeteltava elämään yksin. Se tässä ehkä eniten pelottaa, sillä oon ollut viime aikoina muutenkin todella yksinäinen.

Asuin Kalliossa i-ha-nas-sa kodissa, joka tuntui oikeasti kodilta. Vietin siellä paljon aikaa. Se oli kaunis koti ja siellä oli hyvä olla. Olin aivan varma, että joudun maksamaan itseni kipeäksi pienestä asunnosta kantakaupungissa. Etsin hikikarpalot otsalla asuntoa lähes kuukauden (joka varmasti on monelle lyhyt aika). Kävin yleisissä näytöissä kymmenien muiden asuntoa etsivien kanssa. Ei napannut. Ei kolahtanut. Stressasin, mutta samaan aikaan tiesin, että kaikki vielä järjestyy. Aivan niinkuin elämä aina ennenkin paikoilleen on soljahdellut.

Nyt koti on Kruununhaassa. Maksan itseäni hieman kipeäksi, mutta koti siinä samanaikaisesti kipeydestä kauneudellaan parantaa. Neliöitä on 33 ja huonekorkeutta 4 metriä. Saan herätyskellon aamulla soidessa laskeutua rappusia pitkin parvelta alas, kipittää olohuoneen ja keittiön läpi kylpyhuoneeseen, jossa astella rappusia pitkin vessanpöntölle. Aika mahtavaa. Koti tosin ei ole vielä tuntunut niin kovin kodilta. Yleensä ikävöin jo ensimmäisen Varkaudessa nukutun yön (olin porukoiden luona joulun vietossa) jälkeen omaan kotiin, mutta sitä ikävää ei vielä ole tullut. Se voi tosin johtua myös siitä, että koti odottaa siellä ihan yksinään.

2

Tänään 20.3.2019 kirjoitettua.

Ja niin sitä yksi aikakausi taas päättyy. Tuntuu oudolta, että työyhteisöstä voi tulla niinkin rakas kuin mitä nykyisestä on itselleni muodostunut. Oon oppinut valtavan määrän uutta, tutustunut ihailtaviin ihmisiin, sisäistänyt uusia ajattelutapoja ja saanut inspiraatiota oman elämän luovimiseen. Yhdeksän kuukauden aikana on ollut ainoastaan muutama aamu, jolloin olis tehnyt mieli jäädä sänkyyn. Eikä päivääkään, jolloin työ ei olisi tuottanut onnenpuuskia.

Viime syksynä (viimeisimmän postauksen aikoihin) päätin tehdä elämässä käännöksen. Erosin ja muutin omilleni. Asia oli ollut pohdinnassa jo pidemmän aikaa, mutta ehkäpä juuri työyhteisön antamasta läsnäolosta sain voimia jatkaa elämää ihan vain itseni kanssa. Tuntuu pelottavalta ja hieman väärältäkin sanoa, mutta nyt on helppo hengittää. Helppo olla taas minä.

3.jpg

Joulukuu meni Kalliosta pois muuttaessa. Uusi koto asettui Kruununhakaan.

Jotenkin tuntui, että kyllä se koto jostain löytyy. Ja niin löytyi. Kodosta alkoi muotoutua oma paikka kuitenkin vasta tammikuun puolella. Se, että oppi olemaan yksin, oli pienen hengähdystauon takana. Se, että antoi itselleen luvan nauttia elämästä ja yksinolosta, vaati itseltään suuremman hyväksynnän.

Vuosi 2019 on ollut elämäni parhaita, vaikka takana onkin vasta kolmisen kuukautta. Oon saanut uusia hyviä ystäviä, tehnyt ja harrastanut. Elänyt, jos niinkin voin alkuvuoteni yhteen sanaan kiteyttää. En tiedä onko valo hullaannuttanut, mutta ei ole ollut päiviä ilman hyvää oloa. Tässä elellään vahvan tasapainon ja seesteisyyden keskellä. Väittäisin niin.

Mutta entä nyt? Maaliskuun pian vaihtuessa kevääseen, on suunnitelmat elämän suhteen jälleen auki. Niin sanotusti; ei suunnitelmia. Tuntuu kuitenkin, että jotain hyvää on tulossa. Ihan jossain tuossa oven takana ne vaan odottelee oikeaa hetkeä. Ihana 2019.