Ikävä tulee: Balin ja varsinkin Canggun ruokaa, valoa ja aurinkoa, vihreyttä, Bali-ystävien hymyä, kahviloita ja täältä puolelta palloa elämään saatuja ihmisiä. Kaikkea sitä, mitä elämä on täällä mulle antanutkaan. Lähinnä ehkä ikävä kuitenkin tulee tätä fiilistä ja olotilaa, joka on joka päivä mielen päällä. Miten maailman toiselta puolelta voi löytyä koti? Sellainen paikka, jossa on kaikki ympärillä. Tai ainakin melkein kaikki. Kaikki muu, paitsi ne vanhat maailman parhaat ystävä, perhe… ja se arki. Ne kun sais tänne kuljetettua, niin olisin maailman onnellisin. Onneksi on mahdollisuus maailman onnellisimpaan minään myös Helsingissä. Onneksi niin.

Käytiin tänään illallisella. Syömässä kurpitsa-pitsaa ja juomassa valkoviiniä. Vähän haikeroiduin. Ehkä juurikin ja kovinkin sen viinin lomassa.. mutta kuitenkin haikeroiduin. Aloin miettimään, että kohta paluu kotiin on oikeasti edessä. Eeeee-lääää-määä, älä mene niin lujaa. Onko elämän hidastamiseen oikeasti mitään hidastamis-ohjeita? Tai vaikka olisikin, niin tekisikö niillä mitään?