Eilen illalla otin läppärin käteeni ja eksyin sivulta sivulle, sieltä taas jollekin toiselle. Olin surffailemassa syvällä, kunnes kohtasin kommentin. Sellaisen kommentin, joka hieman purskautti itkuun. Mietin pitkään miksi. Sittenpähän tajusin, että ikävä tämä on. Ikävä sitä aikaa kohtaan, kun asuin alppikadulla. Paras ystävä naapurissa. Sitä sellaista aikaa iski ikävä, kun jokaiseen päivään kuului maailmasta ja sen kaikista kaikkeuksista keskustelua. Elämän tarkoituksesta, ihmeellisyyksistä ja kaikesta sellaisesta, joista en ole ikuisuuksiin kenenkään kanssa jutellut. Tuli ikävä sitä alppikadunomaista  rauhaa.  Kirjoitin itkusilmässä viestin edellä mainitulle ihmiselle ja sanoin, että nyt on ikävä. Olo helpottui ja huokaisin. Onneksi on keksitty kirjoittaminen. Kuinka sitä ennen oliskaan pärjätty, jos ei kirjeitä olisi kirjoiteltu? Ja kuinka tää viestittely on nopeuttanut ja helpottanut meidän elämää. Aikamoisesti.

Toissa kerralla Varkaudessa mummia ja ukkia moikkaamassa käydessä, kertoi mummi, että oli ukki aikoinaan lähetellyt rakkauskirjeitä. Ukki hekotteli, ei kuulemma ollut. Mummi-rakas siihen tokaisi, että onneksi kaikki on tallella. Sitä päivää minä odotan, kun päästään näitä yhdessä lukemaan. Voi että mä odotan. Siihen mummi lupautui. Sydän.