MITEN KESÄ ON MENNYT?

polaroid

 

Elämä tuntuu virtaavan tällä hetkellä hieman töksähdellen eteenpäin. Johtunee ehkä siitä, että sain pienen ruokamyrkytyksen maanantaina ja siksi sairaslomailin tiistain. Ehkä myös viilenneistä keleistä ja farkuista jaloissa. Tekevät kaiken tuntumaan syksyltä. Ehkä myös se, että kollegat ovat töissä palanneet viiden viikon kesälomilta takaisin ja ensi viikosta lähtien (päivittäin) lounaaksi voi taas syödä pho-keittoa työpaikan vastapäisestä ravintolasta.

Kesä 2019 on ollut erilainen kuin muutamat aikaisemmat, sillä en ole ollut yksilläkään festareilla ja käynyt afterworkeillakin yhden ainoan kerran. En ole viettänyt kesäöitä ulkona, vaan valvonut niitä uuden ihmisen kainalossa. Viime kesän aamuseitsemään -rytmi jäi viime kesälle ja tänä vuonna oon raitiovaunuillut töihin usein vasta 8-9 aikoihin.

Siten kesä on lentänyt. Töissä ja kainalossa.

Advertisements

TÄÄLLÄ ELETÄÄN

polaroid1

 

Kesä ja kesäkuu – ovat olleet täällä hetken jo molemmat. Sää on aaltoillut, tuonut mukanaan aurinkoisia lämpöjä ja välillä kastellut sateellaan litimäräksi. Alkuvuosi toi elämään syvää ihastumista, uusia työkuvioita ja tavoitteita. Sellainen tasaisuus ja mielen liiallinen horjumattomuus on ollut onnekseni läsnä.

Viime aikoina on kuitenkin täytynyt itkeä kotikoti-ikävää, haikailla vanhempiaan ja mökkiä, ikävöidä ukkia ja samaan aikaan yrittää olla koossa pysyvä aikuinen. Koossa olen onnekseni pysynyt, jo 25,63 vuoden ajan. Niistä nuo 0,63 ovat vaan olleet aika tunteikkaita. Ehkä siksi horjumattomuus -sanan eteen laitoinkin tasapainottamaan sanan liiallinen.

Tulevana viikonloppuna on luvassa itikoiden syötävänä olemisen lisäksi saunomista, kukkaseppeleitä ja hyvää grilliruokaa (herkkusieniä, herkkusieniä). Minä villiäinen oon jo onnekseni uittanut talviturkin Nuuksiossa pois, joten tuleviin yöttömiin öihin jää pakollisiksi tehtäväksi ainoastaan juhannustaikojen toteuttaminen.

Sitä minä vaan, että ihanaa juhannusta ystävät <3 Tää on mun lempijuhla.

ASIAA ELÄMÄSTÄ

1.jpg

24.12.2018 kirjoitettua.

Mietin tovin kuinka kiertäisin seuraavan lauseen jotenkin hieman vaikeammin ymmärrettäväksi. Tai semmoiseksi, jota täytyisi rivien välistä hieman kaivella. Kirjoitan sen nyt sitten kuitenkin suoraan – erosin kaksi ja puoli vuotta tuntemastani ihmisestä muutama kuukausi sitten. Asia tuntui kovin pelottavalta siirrolta, vaikka päätöksestä täysin varma olinkin. Aikuisiän ensimmäinen parisuhde päättyi ja nyt on opeteltava elämään yksin. Se tässä ehkä eniten pelottaa, sillä oon ollut viime aikoina muutenkin todella yksinäinen.

Asuin Kalliossa i-ha-nas-sa kodissa, joka tuntui oikeasti kodilta. Vietin siellä paljon aikaa. Se oli kaunis koti ja siellä oli hyvä olla. Olin aivan varma, että joudun maksamaan itseni kipeäksi pienestä asunnosta kantakaupungissa. Etsin hikikarpalot otsalla asuntoa lähes kuukauden (joka varmasti on monelle lyhyt aika). Kävin yleisissä näytöissä kymmenien muiden asuntoa etsivien kanssa. Ei napannut. Ei kolahtanut. Stressasin, mutta samaan aikaan tiesin, että kaikki vielä järjestyy. Aivan niinkuin elämä aina ennenkin paikoilleen on soljahdellut.

Nyt koti on Kruununhaassa. Maksan itseäni hieman kipeäksi, mutta koti siinä samanaikaisesti kipeydestä kauneudellaan parantaa. Neliöitä on 33 ja huonekorkeutta 4 metriä. Saan herätyskellon aamulla soidessa laskeutua rappusia pitkin parvelta alas, kipittää olohuoneen ja keittiön läpi kylpyhuoneeseen, jossa astella rappusia pitkin vessanpöntölle. Aika mahtavaa. Koti tosin ei ole vielä tuntunut niin kovin kodilta. Yleensä ikävöin jo ensimmäisen Varkaudessa nukutun yön (olin porukoiden luona joulun vietossa) jälkeen omaan kotiin, mutta sitä ikävää ei vielä ole tullut. Se voi tosin johtua myös siitä, että koti odottaa siellä ihan yksinään.

2

Tänään 20.3.2019 kirjoitettua.

Ja niin sitä yksi aikakausi taas päättyy. Tuntuu oudolta, että työyhteisöstä voi tulla niinkin rakas kuin mitä nykyisestä on itselleni muodostunut. Oon oppinut valtavan määrän uutta, tutustunut ihailtaviin ihmisiin, sisäistänyt uusia ajattelutapoja ja saanut inspiraatiota oman elämän luovimiseen. Yhdeksän kuukauden aikana on ollut ainoastaan muutama aamu, jolloin olis tehnyt mieli jäädä sänkyyn. Eikä päivääkään, jolloin työ ei olisi tuottanut onnenpuuskia.

Viime syksynä (viimeisimmän postauksen aikoihin) päätin tehdä elämässä käännöksen. Erosin ja muutin omilleni. Asia oli ollut pohdinnassa jo pidemmän aikaa, mutta ehkäpä juuri työyhteisön antamasta läsnäolosta sain voimia jatkaa elämää ihan vain itseni kanssa. Tuntuu pelottavalta ja hieman väärältäkin sanoa, mutta nyt on helppo hengittää. Helppo olla taas minä.

3.jpg

Joulukuu meni Kalliosta pois muuttaessa. Uusi koto asettui Kruununhakaan.

Jotenkin tuntui, että kyllä se koto jostain löytyy. Ja niin löytyi. Kodosta alkoi muotoutua oma paikka kuitenkin vasta tammikuun puolella. Se, että oppi olemaan yksin, oli pienen hengähdystauon takana. Se, että antoi itselleen luvan nauttia elämästä ja yksinolosta, vaati itseltään suuremman hyväksynnän.

Vuosi 2019 on ollut elämäni parhaita, vaikka takana onkin vasta kolmisen kuukautta. Oon saanut uusia hyviä ystäviä, tehnyt ja harrastanut. Elänyt, jos niinkin voin alkuvuoteni yhteen sanaan kiteyttää. En tiedä onko valo hullaannuttanut, mutta ei ole ollut päiviä ilman hyvää oloa. Tässä elellään vahvan tasapainon ja seesteisyyden keskellä. Väittäisin niin.

Mutta entä nyt? Maaliskuun pian vaihtuessa kevääseen, on suunnitelmat elämän suhteen jälleen auki. Niin sanotusti; ei suunnitelmia. Tuntuu kuitenkin, että jotain hyvää on tulossa. Ihan jossain tuossa oven takana ne vaan odottelee oikeaa hetkeä. Ihana 2019.

HETKET YKSIN

kahvi1

kahvi2.jpg

Hetket näyttävät usein tältä kun ne viettää yksin. Keitän kahvin ja juon sen ikkunan edessä. Nappaan siitä joka kerta kuvan, enkä edes tiedä miksi. Jotenkin se tuntuu olevan aina oikeassa paikassa ikkunalaudalla. Siinä me sitten istutaan, katsellaan kadulla käveleviä ihmisiä ja tuoksutellaan syksyn tuomia tuulenpuuskia ikkunan raosta.

Ne on niitä hetkiä yksin. Ja niitä minä rakastan.

EXACTLY THE SAME BUT STILL DIFFERENT

home1

home2

home3

Nää kuvat on otettu muutamia viikkoja sitten – vielä ennenkuin löysin kukkaruukulle ton uusimmissa koti-kuvissa näkyvän ruukkupussukan (joka on i-ha-na ♡) ja uuden tyynynpäällisen. Ostin viime keväänä Pieksämäen kirpparilta sohvan ja kaks samaista nojatuolia 70 eurolla. Joka päivä kotiin tullessa jään niitä tuijottamaan. Tiedätte varmaan miksi. Nykyinen ruokapöytä on perheessä vuosia kiertänyt, pinnatuolit, tv-taso ja rottinkinen mustaksi maalattu hylly kirpparilta. Puinen musta parisänky (joka on porukoilla vielä toistaiseksi tallessa) on ostettu ystävän perheeltä. Näissä kuvissa näkyvä matto taitaakin olla ainoanaan uutena ostettu. Sekin vuosia sitten Varkaudesta ISKUn alennuksista. Taulujen kehyksiä oon saanut tai ostanut kavereilta, julisteita tulostellut ja kasvien ruukut löytänyt kierrätyskeskuksista. En oo oikein koskaan lämmennyt uusille ontoille heppoisille kalusteille, ja onneksi niin. Voi kun vaan vähän hipahtais enemmän, en ostais enää mitään uutta ikinä koskaan.

Nyt mä suljen läppärin, meen suihkuun pesuille ja alan katselemaan leffaa. Ihanaa viikonloppua. ♡

BARCELONA WE’LL SEE AGAIN

frame1.jpg

Oon suuresti sitä mieltä, että ihmisen täytyy osata ja voida unelmoida. Tai nyt kun me eletään täällä kovinkin etuoikeutettuina tyyppeinä, on osattava löytää virtaavimmat tiet niihin asioihin, jotka tekee meidät itsemme aidosti onnellisiksi. On pitänyt ravistella itseä viime aikoina, sillä on tuntunut, että mieli on laukannut vähän liiankin vauhdilla. On tapahtunut asioita ja ajatuksia, jotka on tehnyt mieltä selkeämmäksi. On jotenkin ihanaa löytää mielen sekavuuden jälkeen se soljuva ajatusmaailma. Kun hetken joku on kadoksissa ja sen jälleen löytää, osaa sitä arvostaa taas aivan uudella otteella. Ehkä juurikin siksi oon löytänytkin ihan uusia tavoiteltavia asioita, ja ehkä siksi välillä onkin hyvä hävittää hetkeksi ote elämästä.

KOKO tämän vuoden ajan mun on pitänyt tehdä aarrekartta. Toki eihän sitä kahdeksassa kuukaudessa millään voi ehtiä tekemään, mutta pian, pian on pakko! Aarrekartta on mun mielestä yksi maailman ihanimmista keksinnöistä. Kun unelmat kokoaa yhdelle kartonkipalaselle ja niitä lukee ja katselee päivittäin, osaa elämäänsä ohjata herkemmin niitä kohti.

Mutta hei, katsokaas missä me käytiin tässä kuussa! Barcelona ja sen silloinen lämpö sekä rannat. Sitges oli ehdottomasti paikka, jonne haluan palata vielä joku päivä lähitulevaisuudessa. Auringon paahtavuus ja kirkas vesi on sellainen yhdistelmä, jota toivoisin mun arkipäiviin loppuelämäkseni. Täytyy ehkä laittaa aarrekarttaan unelmaksi ulkomailla asuminen. Se on kaikista niistä suurin. Nyt mä keitän kahvit, luen tieku.fi:n sivut ja laitan Jorja Smithin soimaan. Tsirppis-tsii!