BARCELONA WE’LL SEE AGAIN

frame1.jpg

Oon suuresti sitä mieltä, että ihmisen täytyy osata ja voida unelmoida. Tai nyt kun me eletään täällä kovinkin etuoikeutettuina tyyppeinä, on osattava löytää virtaavimmat tiet niihin asioihin, jotka tekee meidät itsemme aidosti onnellisiksi. On pitänyt ravistella itseä viime aikoina, sillä on tuntunut, että mieli on laukannut vähän liiankin vauhdilla. On tapahtunut asioita ja ajatuksia, jotka on tehnyt mieltä selkeämmäksi. On jotenkin ihanaa löytää mielen sekavuuden jälkeen se soljuva ajatusmaailma. Kun hetken joku on kadoksissa ja sen jälleen löytää, osaa sitä arvostaa taas aivan uudella otteella. Ehkä juurikin siksi oon löytänytkin ihan uusia tavoiteltavia asioita, ja ehkä siksi välillä onkin hyvä hävittää hetkeksi ote elämästä.

KOKO tämän vuoden ajan mun on pitänyt tehdä aarrekartta. Toki eihän sitä kahdeksassa kuukaudessa millään voi ehtiä tekemään, mutta pian, pian on pakko! Aarrekartta on mun mielestä yksi maailman ihanimmista keksinnöistä. Kun unelmat kokoaa yhdelle kartonkipalaselle ja niitä lukee ja katselee päivittäin, osaa elämäänsä ohjata herkemmin niitä kohti.

Mutta hei, katsokaas missä me käytiin tässä kuussa! Barcelona ja sen silloinen lämpö sekä rannat. Sitges oli ehdottomasti paikka, jonne haluan palata vielä joku päivä lähitulevaisuudessa. Auringon paahtavuus ja kirkas vesi on sellainen yhdistelmä, jota toivoisin mun arkipäiviin loppuelämäkseni. Täytyy ehkä laittaa aarrekarttaan unelmaksi ulkomailla asuminen. Se on kaikista niistä suurin. Nyt mä keitän kahvit, luen tieku.fi:n sivut ja laitan Jorja Smithin soimaan. Tsirppis-tsii!

HOME SWEET HOME

koti1

koti2

Uusi vuodenaika tai ei, oon vaihtanut järjestystä omissa huoneissa ja kodeissa kovinkin vimmatusti aina. Lapsena omassa huoneessa sängyn paikka vaihtui joka viikko. Täytyi laittaa toiset verhot ikkunaan tai toinen matto lattialle, ihan vaan koska se oli jotenkin ihanaa. Koriste-esineille löytyi uusi paikka melkein joka päivä, ja koulussakin oli parasta saada maalata omaan huoneeseen uusi taulu. Oon muuttanut pienen 24-vuotisen elämäni aikana ainakin kymmenen kertaa – sen kylkiäisenä tehnyt pienimuotoista itsetutkiskelua, jonka johdosta tullut siihen tulokseen, että mun on vaikea asettua aloilleni. Kun pienestä asti elämässä on tapahtunut jotain muutosta harva se päivä, on vaikea olla vaan. Myönnän tekeväni tätä tämmöistä vieläkin. Kotona mulla on 16 kasvia, eikä ne usein pysy montaa päivää samassa paikassa. Jonain päivänä peikonlehti loikoilee ikkunalaudalla, kun taas seuraavana se vihreilee telkkarin vieressä. Järjestyksen vaihtamisesta oon päässyt (onneksi) eroon, mutta esim. tauluja seinällä häpistelen joka päivä.

Ja kuten kuvista huomaa, oli mulla taas taulujen vaihto -päivät..

VIIKONLOPUN ELOA

Hörppäsen aamukahvista ensimmäiset herätykset vasta 11:45, avaan verhot ja ikkunat, yritän hätistellä viime päivinä kyläilemään lentäneitä banaanikärpäsiä ja sen jälkeen istun pöydän ääreen hengähtämään elämää. Päivän aloitus ei ollut niin nopea kuin mitä aamuvuoroihin arkena sännätessä.

Koska viimeaikoina oon innostunut taas ompelusta ihan uudella tavalla, on täytynyt viettää aikaa myös paljon enemmän kirpputoreilla. Ehkä vähän hirrveetä, mutta kierrätettävä on – oon ommellut vanhoista pussilakanoista vaatteita. :-D Esimerkiksi kuvassa näkyvät toppi, hame ja pompula on ompastu kirpparilta ostetuista lakanoista. On järjettömän ihanaa, että äidiltä perityt ompelutaidot ei oo hävinnyt hiljaisempien vuosien mittaan minnekään. Unissaan saadut visiot lähtee aika ajoin toteutukseen aika nopeallakin tahdilla.

1

4.jpg

3

6.jpg

5

9.jpg

Eilen me kirmaistiin Kumpulan kasvitieteelliseen puutarhaan ihan vaan olemaan. Luonnossa tulee oltua nykyisin niin pirunmoisen vähän, että kaikki puutarhassa näkyvä oli jotenkin maaaaaagista. On aikamoista ottaa kengät jalasta pois ja antaa varpaiden koskettaa nurmea, kuunnella hiljaisuutta ja hätistellä jaloille vipeltäviä muurahaisia. Ah että. Hassua, että täällä on niin paljon paikkoja missä ei ole koskaan käynyt.

Tekis mieli laittaa tajunta virtaamaan ja syventyä kirjoittamaan, mutta koska ulkona paistaa aurinko, on aevan pakko lähteä auton hakureissulle ja sitä kautta etsimään järveä tai lampea, jonne voi loppupäiväksi hypätä pulikoimaan.

Tsirppis-tsii ja ihanaa alkavaa viikkoa <3

KESÄ ON NÄYTTÄNYT TÄLTÄ

summer.jpg

Viime ajat on jotenkin ollut niin onnellisen tuntuista. Kaikesta huolimatta.

On tuntunut siltä, että on täytynyt ottaa omaa aikaa entistä enemmän ja aika ajoin ravistella päätään. On pitänyt syödä vihreää, herätä viisarin värähtäessä kuuteen ja juosta pää kolmantena jalkana hiljaiseen sporaan, aina se on prkl lähdössä minuutteja liian aikaisin pysäkiltä. On pitänyt hyvästellä rakas ukki, kyyneleiden virratessa. Sanoa sana rakastan useammin kuin aikaisemmin. On pitänyt tajuta kuinka kauniista isovanhemmista meidän vanhemmat on kasvatettu.

Oon saanut nauttia kesästä, kellua järvessä ja saunoa äidin kanssa tunteja. Oon saanut käydä festareilla ja juoda viiniä. Oon saanut olla ja välillä valittaa olematta olemista. Oon saanut haaveilla ja toteuttaa, nähdä vanhoja ystäviä ja häivyttää ikävää.

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä, sain juuri uuden valkoisen maalilta tuoksuvan pyöreän ruokapöydän. Ah, elämä. Ja tämä tietokone. Tuntuu ihanalta näpyttää ajatuksia lauseiksi tähän näin.

TÄÄLLÄ, TÄÄLLÄ

word

Ai pirulainen, kun tekisi mieli kirjoitella tänne.. ja paljon. Viime viikkoisen läppärin rikkoutumis-episodin jälkeen en ole vaan vieläkään saanut aikaiseks hommattua uutta. Tämän tämmöisen elektroniikan ääreen pääseminen on siispä harvinaista herkkua, kun lainailu aina ajoittain onnistuu. Hekoti-heko. Viime aikoina ollaan menty pää sumussa, mutta silmät visusti auki. Oon ajatellut, josko aloittais vloggaamaan “työttömän työpäivä” -nimellä. Siihen sellaiseen kanavaan sisältyisi varmaan aikamoisesti kahvihetkiä, mollin ja monsterin sivuilla surffailua, itkua sängyllä (kun tuntuu ettei sitä sit varmaan missään ole hyvä), ja tietenkään unohtamatta tätä ajankulua – kun ei millään kulje, mutta silti viikko lipuu ohi tunnissa.

Vloggaus (käytetäänkö tämmöstä sanaa enää?) OLI VITSI, vaikkakin varmaan ihan hyvää vertaistukea antavaa katsottavaa monelle muulle työttömälle. Sen verran kuitenkin onnekas oon, että elämään kuuluu aina silloin tällöin valokuvailua. Välillä palkallisia, välillä ei sitten niin. Parin viikon päästä on tulossa yksi hieno juttu tällä saralla, joten kevät hoi, anti tulla jo.

Mä sirpitän teille nyt ihanaa jatkuvaa tätä viikkoa. Palaan isomman kuvakasan kera. Tsirp.

TULI OLOKSI SELLAINEN SURULLINEN, JA SITTEN HELPOTTI

nilla3.jpg

nilla9

11

nilla4

Eilen illalla otin läppärin käteeni ja eksyin sivulta sivulle, sieltä taas jollekin toiselle. Olin surffailemassa syvällä, kunnes kohtasin kommentin. Sellaisen kommentin, joka hieman purskautti itkuun. Mietin pitkään miksi. Sittenpähän tajusin, että ikävä tämä on. Ikävä sitä aikaa kohtaan, kun asuin alppikadulla. Paras ystävä naapurissa. Sitä sellaista aikaa iski ikävä, kun jokaiseen päivään kuului maailmasta ja sen kaikista kaikkeuksista keskustelua. Elämän tarkoituksesta, ihmeellisyyksistä ja kaikesta sellaisesta, joista en ole ikuisuuksiin kenenkään kanssa jutellut. Tuli ikävä sitä alppikadunomaista  rauhaa.  Kirjoitin itkusilmässä viestin edellä mainitulle ihmiselle ja sanoin, että nyt on ikävä. Olo helpottui ja huokaisin. Onneksi on keksitty kirjoittaminen. Kuinka sitä ennen oliskaan pärjätty, jos ei kirjeitä olisi kirjoiteltu? Ja kuinka tää viestittely on nopeuttanut ja helpottanut meidän elämää. Aikamoisesti.

Toissa kerralla Varkaudessa mummia ja ukkia moikkaamassa käydessä, kertoi mummi, että oli ukki aikoinaan lähetellyt rakkauskirjeitä. Ukki hekotteli, ei kuulemma ollut. Mummi-rakas siihen tokaisi, että onneksi kaikki on tallella. Sitä päivää minä odotan, kun päästään näitä yhdessä lukemaan. Voi että mä odotan. Siihen mummi lupautui. Sydän.